Sataa tihuuttaa, naapuri näyttää korjailevan jotain pihamaallaan. Koleaa.
On jouluaatto 1975. Herään harmaaseen aamuun Etelä-Hollannissa, jossa joulusta muistuttaa vain torilla tököttävä, jouluvaloin koristeltu pyhimyspatsas. Se näyttää yhtä kornilta kuin valaistut jääkarhut helsinkiläisen bisneshotellin pihalla.
Yhtäkkiä minuun iskee hervoton koti-ikävä. Mitenhän kotona nyt? Äiti varmaan hermoilee, onnistuiko kinkku sittenkään hyvin. Kohta alkaa joulurauhan julistus. Mitä minä täällä teen? Itkettää. Nieleskellen elän aattopäivän läpi ja menen kaihoisin mielin nukkumaan.
Unohtumattomiin hetkiin liittyy usein jotain poikkeuksellista. Ensimmäinen joulu omassa kodissa, äitinä, yksin, sairaana, ulkomailla… Poikkeukset jättävät vahvan muiston. Useimmiten niihin on hauska palata. Parhaita kuitenkin ovat tutut ja rutiinilla hoidetut joulut. Sellaiset, joissa lähes kellontarkkuudella tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ja että pöydässä on imellettyä perunalaatikkoa.
– Ihan niin kuin ennenkin, sanoi aikuinen tyttäreni, kun kysyin, miten hän haluaisi tulevaa joulua viettää. Tutut asiat luovat turvaa ja yhteenkuuluvuutta. Muistoja, jotka kantavat meitä eteenpäin.
Kaikki elämämme muistot eivät kuitenkaan ole kiiltokuvia. Mutta ikävistäkin muistoista voi irrottautua. Vaikeat elämäntilanteet on ylitettävissä. Kielteisten tunteiden noidankehään ei kannata syöksyä. Olen itse viime aikoina joutunut pohtimaan
anteeksiannon merkitystä. Kykenenkö antamaan anteeksi luottamuksen pettämisen? Juuri nyt ajattelen, etten voi. Mutta toivottavasti ensi vuonna tähän aikaan olen jo voinut. Anteeksianto vaatii voimaa, asioiden tutkailua ja loukatun minän kohtaamista. Uskon, että tärkeintä on pyrkimys anteeksiantoon – jo se vapauttaa voimavaroja. Jos jää vellomaan kaunassa ja suuttumuksessa, vahingoittaa vain itseään.
Joulunpyhinä, kirja kädessä ja vihreä marmeladikuula suussa, on hyvä hetki pohtia omia tunteitaan, hyväksyä tosiasiat ja kääntää sen jälkeen nokka kohti uutta.
